Vierailu Tanskassa  8.-10.6.2007

Ilo ja nauru on tarttunut meihin tanskalaisista. Kokoontuessamme tanskalaisten kanssa kohtaamme aina hersyvän hyvän mielen tunnelman, jonka he osaavat joka kerran järjestää. Helsingissä Finneborn i Danmark viettää 15-vuotisen taipaleensa juhlavuotta. Meillä on 40 jäsentä. Yhdistyksen perustaja ja puheenjohtaja on
Olavi Oksa, joka ominaisuuksiltaan on tanskalaisten kaltainen, iloinen ja elämänmyönteinen ihminen, taitaa myös täysin tanskankielen. Hänen ansiotaan on ryhmämme aktiivisuus ja monipuolisuus. Kokoonnumme kerran kuukaudessa keskustelemaan yhdistyksen toiminnasta ja erilaisista tilaisuuksista. Järjestämme tutustumiskäyntejä ja kutsumme tärkeitä vieraita kokouksiimme. Viime keväänä saimme kutsun Tanskan suurlähetystöön.

Näin juhlavuonna matkustimme kymmenen hengen voimalla Tanskaan Slagelsen kaupunkiin Tanskaan jääneiden sotalasten yhdistyksen vuosikokoukseen, joka pidettiin upeassa kurssikeskuksessa, Liselundissa, tunnin ajomatkan päässä Kööpenhaminasta. Matkalle lähtivät Ola ja Ulla, Sulo ja Liisa, Kauko (jonka veli asuu Tanskassa), Hilja tapaamaan lapsuudenystäväänsä (jonka kanssa on kirjoitellut vuosikymmeniä), Anja, Jusa ja Anja sekä Ritva. Perillä joukkoon liittyivät Vieno ja Aimo, jotka olivat reissussa matkailuautollaan.

Lentomatka sujui ongelmitta ja pääsimme meitä odottavalla pikkubussilla kohti määränpäätä. Matkalla poikkesimme Kööpenhaminassa kiertoajelulla ja menimme Churchill rantapuistoon, jonne oli pystytetty Tanskan sotalasten muistomerkki. Se oli komea kivi, johon on upotettu muistomitalin kuva, mitalin
etu- ja kääntöpuoli erikseen kiinnitettyinä eri puolille kiveä. Kivi on lahjoitettu muistomerkkiä varten itäisestä Suomesta Mannerheimin linjalta ja rahdattu perille laivalla. Anja laski kukat, valkoista ja sinistä.

Siitä pistäydyimme hyvin varustetussa Vapauden museossa, jossa oli esillä sota-ajan sotilasvaatteita, aseita, pienoismalleja ym.
Koska päivä oli pitkälle kulunut, päätimme istahtaa ulkoravintolan varjoisaan pihaan.Tilasimme janojuomaksi olutta ja kahvia sekä lohikerrosvoileipiä ja italialaistyylisiä toasteja - mozzarellaa, oliiveja, salaattia ja tomaattia. Tilausta odottelimme tosi kauan, mutta mitään kiirettä ei ollut. Kun leivät viimein saapuivat, ne ylittivät kaikki odotukset, niin herkullisia ne olivat. Jatkoimme matkaa ja päästyämme Liselundin pihaan, oli useita, ennen meitä saapuneita kokouksen osanottajia pihassa odottamassa tuloamme.
Kaikki tulijat halattiin lämpimästi ja asetuimme huoneisiimme. Huone oli hyvä ja siisti. Kauniita, valkoisia lamppuja oli useita.
Oli hyvä, hierova suihku ja runsaasti henkareita. Tulimme pian ihastelemaan rakennuksen mielenkiintoisia huoneita, niissä olevia upeita huonekaluja, kaappeja, pöytiä, piironkeja, tuoleja, kaappikelloa ja tauluja. Puutarha oli laaja: mahtavan nurmikon reunamilla oli vaaleanpunaisena kukkivia puita, kukkarykelmiä, pioneja jo auenneina, ruusuja eri sävyissä, iiriksiä, sinisiä ja valkoisia sekä monenlaisia perennoja. Suurten omenapuitten
varjoon oli tuotu runsaasti tuoleja, olihan tanskalaisia kokouksen osanottajia tulossa 70. Illallinen oli tilattu kaupungille.

Useimmat kävelivät puolentoista kilometrin matkan, mutta kyytiläisiäkin kertyi kaksi autollista. Tilasin alkujuomakseni oluen.
Se olikin sitten jotain erikoisolutta ja maksoi 38 Dkr! Ihan valtavan kallis. Illan isäntä, Kai, tulikin ilmoittamaan, että älkää täällä tilatko mitään vettä sakeampaa, on se niin kallis paikka. Söimme hyvää ruokaa veden kera ja lähdimme hiljalleen takaisin miellyttävän ja lempeän tunnelman vallitessa kokouspaikkaamme. Menimme isojen omenapuiden alle istumaan ja seurustelemaan. Tanskalaiset halusivat, että laulaisimme suomalaisia lauluja, mielellään sellaisia, joita olivat kuulleet lapsena. “Viini- ja olutkauppa” oli avoinna. Vähitellen alkoi kuulua “Suloisessa Suomessamme…” ja “Miks´ leivo lennät Suomehen…” Sitten tuli toivomus kansanlauluista. Menin esittämään pyyntöä joukkueemme lauluvirtuoosille Sulolle. Hän nousi oitis, otti veitikka silmäkulmassa kädestäni kiinni ja niin lauloimme “Tula tuulan tuli tuli tei, emme erkane konsanaan ei…” ja yleisö eli mukana. Mukavia lauluja riitti myöhään ja lämmin tunnelma värisi ilmassa.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli puolilta päivin lipunnosto. Koska lipputankoja oli vain yksi, nostettiin ensin Ruotsin lippu - laulettiin
“Du gamla, du fria…”  Se laskettiin alas. Seuraavaksi nostettiin Tanskan lippu ja laulettiin “ Det er et yndigt land…”. Se laskettiin alas. Kolmantena nostettiin Suomen lippu: “Oi, maamme, Suomi, synnyinmaa…”. Lippu jätettiin salkoon liehumaan. Lounas oli runsas
ja maittava buffet: silliä, lohisalaattia, keitettyjä kananmunia, maksapasteijaa, paistettuja sieniä, paahtopaistia piparjuurikerman kera, siansivua, lihapullia, ylikypsää kinkkua, porkkanaraastetta, juustoja, viinirypäleitä ja vesimelonipaloja. Pöydissä vallitsi hilpeä tunnelma.

Ennen pääkokousta, kun olin juuri lähdössä, koputettiin ovelleni ja iloinen ruotsalaismies ilmoitti saapuneensa naapurikseni.
Hän ilmoitti nimekseen Eeron ja alkukodikseen Helsingin. Hän sanoi olevansa stadin kundi ja kyseli sitten, olinko minä stadin friidu? Myönsin asian niin olevan ja menimme yhdessä kokoukseen. Oli hykerryttävää naurua koko matkan ajan. Kokous käsitteli pelkästään tanskalaisten asioita ja “liukenin” tunnin kuluttua ulos. Kävelin kahvitunnille asti puutarhassa. Puitten siimeksessä huomasin muutaman ison muistokiven ja niissä oli kaupungin hyväntekijöiden ja perustajien nimiä. Saman paikkaan heidät oli varmaan haudattukin.

Iltajuhlaa varten oli ruokasaliin katettu valkoiset lautaset ja siniset lautasliinat. Ennen juhlaillallista lauloimme seisten Maamme laulun tanskankielellä: “Vort land, vort land, vort faederland, lyd hojt, o dyre ord! Ej stiger fjeld mod himlens rand, ej viger dal, ej vugger strand, mer Elsket end vor bygd i nord, end vore faeres jord". Sitten vielä sama suomeksi. Ostimme hyvän punaviinin kolmeen pekkaan, Jusa, Sulo ja minä. Ruoka oli hyvää. Pääruoan jälkeen esittäytyi Suomen lähetystön kakkosmies Pertti Ikonen vaimonsa kanssa.

Illan kohokohta oli kunniakirjan ojentaminen Olalle. Tanskalaiset antoivat sen viidentoista vuoden ansiokkaasta toiminnasta yhdistyksemme hyväksi. Sen hän on ansainnut moninkertaisesti! Vielä uudelleen: Sydämelliset Onnittelut ja kiitokset! Kai ja Ola kertoivat tervehdyksensä kokouksen osanottajille. Ola ja Ulla ojensivat Kaille ja Helkalle Marimekko-tarjottimen ja sekä mansikkakuvioiset mukit. Toinen lahja oli liinoja, samaa mansikkakuviota. Saajat ilahtuivat ikihyviksi.

Minun puheenvuoroni seurasi lahjanantoa. Kiittelin siinä Olaa ja tanskalaisia järjestäjiä. Lisäksi luin yhden isäni kirjeistä, jonka hän
oli lähettänyt äidille sodasta aikana, jolloin olin sisareni kanssa Tanskassa vuonna 1942. Luin sen suomeksi.

Kaiken aikaa vallitsi erikoinen, lämmin tunnelma. Vaikka olemme toisillemme vieraita, olemme kuitenkin ihmeen läheisiä.
Ruokailua seurasi konsertti. Kahta miestä säesti nuori nainen,
Marie Luise. He lauloivat sekä operettisävelmiä että vanhoja iskelmiä. Oli joukossa sekin, että “ Anttila se ampaisee ylös vuoteeltaan” tietysti kaikki tanskaksi. Konserttia seurasi ystävyysrinki, jossa kaikki tarttuvat ristikkäisotteella toisiaan kiinni yhtenäiseksi ympyräksi ja lauletaan “Skuld gammel venskaw rejn forgo…” Sen jälkeen halusin puhutella soittajia, koska he olivat tulleet siitä kaupungista, Soröstä, jossa minä olin lapsena ollut. He kertoivatkin nimensä ja koska katsoivat olevansa “veljiäni”, seurasi tietysti kunnon halaukset.

Konsertin jälkeen menimme taas omenapuiden alle istumaan ja laulamaan. Nyt oli vuorossa “On mulle Suomi suloisin…” ja “Kalliolle,
kukkulalle…” Illan aikana “veljeni” tuli myymään oman yhtyeensä äänityksiä, joissa oli kokoelma suloisia laulelmia ja sävelmiä.
Väki poistui vähitellen ja jäljelle jäivät vain Anja, Sulo ja minä. Lähdimme Sulon laulaessa meille serenadia “Oi, jos oisit kultaseni sokerpalanen…” Vaimolleen Liisalle hän säästi säkeistön, jossa jalokivi kiinnitetään sormukseen ikiajoiksi. Sunnuntaina oli ohjelmassa aamupäivällä Suomeen 1940 asevelvolliseksihakeutuneen Johannes Engbergin muistelut ja kysymyksiin vastailut. Hän oli vaatimattoman oloinen vanha mies ja kertoi tulleensa tuhannen tanskalaisen kanssa Suomeen 15-vuotiaana. Isä olisi halunnut hänestä pappia, mutta opettaja hänestä sitten tuli. Suomessa hän sai kuusi viikkoa koulutusta ruotsalaisten kanssa Oulussa. Tarkoitus oli vapauttaa väkeä rannikkokomppaniasta Loviisassa, mutta se ei toteutunut. Oli niin kylmä talvi, että sukat jäätyivät kenkiin. Marsalkka Mannerheim kävi kiittämässä vapaaehtoisia. Johannes Engberg on saanut myöhemmin Suomen vapauden ristin 1. luokan merkin. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli suomalainen. Hän oli kihloissa, kun rakastui samanaikaisesti lottaan. Minulle jäi epäselväksi nämä kaikkinaiset Don Juan - meiningit.  Palveluksestaan hän sai palkaksi kuukauden junaliput, jotka oikeuttivat kiertämään Suomessa kuukauden ajan.

“Suomen sotapojat
Teki kunniaa
Mannerheimin linjalla
Vainolainen kohtaa
Varman vastuksen…
Mannerheimin linjalla…”

Puolenpäivän aikoihin söimme lounaaksi jälleen vastapaistettua leipää, makkaroita ja ihania juustoja. Ennen jäähyväishalauksia lauloimme Helkalle “Yksi ruusu on kasvanut laaksossa ja se kauniisti kukoistaa…”, koska oli hänen syntymäpäivänsä.Kahden aikoihin lähdimme Adrianin kyydissä kohti Kööpenhaminaa ja lentokenttää. Matkalla poikkesimme vielä juomassa hyvät kahvit uunilämpimien wienerleipien kanssa. Koti-Suomeen saavuimme väsyneinä, mutta onnellisina ja jo uutta matkaa haikaillen. Lämpimät kiitokset matkakumppaneilleni!    

Ritva